Sirpa Kähkösen 36 uurnaa

Se taitaa olla elämän lapselle langettama kohtalo, että kun hänen äitinsä kuolee, lapsi alkaa tuntea pohjatonta syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kaikesta, mitä ei antanut äidilleen koskaan anteeksi. Siitä että kostoksi lapsuutena koetuista moniaista vääryyksistä jätti äitinsä vanhana yksin.

Siitä, että ei sittenkään yrittänyt päästä yli, antaa anteeksi ja koettaa luoda aitoa yhteyttä siihen, missä oli ollut joskus liiallista vallankäyttöä.

Ja nyt on auttamattomasti myöhäistä.

Kun lapsuuden paha äiti on kuollut, lapsesta tuleekin yhtäkkiä se, jonka olisi pitänyt osata olla aikuisempi, vaikka äiti ei sitä niin ollutkaan.

Rimpiläisten sukua

Vaikka äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi mitään, pahimpiakaan ilkeilyjään, lapselle tulee nyt ankara syyllisyys: olisi pitänyt, olisi pitänyt ymmärtää enemmän!

Voi miksi en voinut olla jalomielisempi silloin, kun äiti vielä eli!

Näistä tunteista ja syyllisyyksistä en ole minäkään päässyt eroon, vaikka äitini kuolemasta on jo kohta 10 vuotta.

Eikä minun äitini kuitenkaan ollut puoleksikaan niin ilkeä kuin Sirpa Kähkönen äiti, jonka elämää hän muistelee upeassa ja tätä minunkin syyllisyyttäni tunteikkaasti uudestaan ruokkivassa kaunokirjassaan 36 uurnaa.

Kun luen 36 uurnaa, muistelen kainuulaista sukuani, vertailen omia kainuulaisia äikkäpäitäni Kähkösen savolaisiin äikkäpäihin.

Melkeinpä arvelen, että Antti Tuurin Pohjanmaakin kalpenee näiden kainuulaisten ja savolaisten rinnalla.


Äitini Rimpiläisten suvussa nimittäin saatettiin mennä suutuspäissään vaikka hirteen, kun tilanteet äityivät oikein pahoiksi oman perhekunnan tai kyläläisten kanssa.

Tai lähdettiin intomielisinä kommunisteina hiihtämään salaa rajan yli Neuvostoliittoon, alettiin rajalla ryypätä ja laulaa Vapaata Venäjää venäjäksi, jäätiin kiinni rajavartiomiehille ja jouduttiin takaisin Kajaaniin, vankilaan useammaksi kuukaudeksi.

Huseerattiin vasemmalla kädellä menestyksekästä mustan pörssin kauppaa, piiloteltiin pontikkaa jne – mutta oikealla kädellä veisattiin virsiä, pidettiin pyhäkoulua ja siteerattiin viisaasti Raamattua kylänväen uskonnollisiin ja maallisiin ongelmiin.

On meillä entisillä maalaisilla kait kaikilla suvuissamme niin värikästä kuin mustaakin historiaa.

Surressaan sukulaistensa vajavaisiksi jääneitä, ankaria elämiä, Sirpa Kähkönen kuvittaa samalla meidän muidenkin sukujemme historiaa viimeisen sadan vuoden ajalta.

36 uurnaa lienee tämän syksyn ’se’ romaani, jonka useimmat haluavat lukea, miettiä ja sulkea sydämeensä. Niin minäkin.

Kiitos tästä kirjasta!

#sirpakähkönen#36uurnaa#suvunhistoria#äiti#lapsensyyllisyys

P.S. Valokuvissa ei ole Sirpan, vaan minun edesmenneen äitini Anja Rimpiläisen sukua.

Lukijakommentteja Littanasta


Kirja on juuri äsken julkaistu ja se on jo löytänyt innokkaita lukijoita.
Tällaisia kommentteja olen nähnyt eri some-kanavissa
.

Selviytymistarina

”Aloin lukea kirjaa, ravisteleva elämäntarina joka on kirjoitettu koukuttavasti, mutta myös karun toteavasti. Jää miettimään, miten hirvittävä konsepti yhden lapsen politiikka on ollut.
Kiinalaiset kulttuuriarvot tulevat vahvasti esiin ja lukiessa pohtii sukupuolirooleja ja -odotuksia.
Jenni on uskomaton taistelija, jolla ei todellakaan ole ollut helpot lähtökohdat omaan elämään.”

– Olli Manninen, toimittaja

”Kirja on kyllä lukemisen arvoinen. Elävästi kirjoitettu ja juuri kun mietit jotain asiaa ja ajattelet että pitääpä googlettaa, niin seuraavalla sivulla on kattava tietolaatikko✅ kiitos Jenni kun jaoit tarinasi ja kiitos Vaula että kirjoitit sen 🌹🌹🌹”

– Punapioni (Sinikka Kurunsaari) Instagram

”Pakko ahmia



”Kirjastosta tänään haettu, sivulla 30, uskomatonta, koskettavaa, itkukin jo tullut. Innolla eteenpäin❤️

– Sirpa Pietilä, toimistotyöntekijä, eläkkeellä


”Hei, minun piti vain vilkaista Littanaa, kun kirjastosta varaamani kirja oli lukujonossa sitä edellä. Mutta kävi niin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni, se vei heti mukanaan.
Tarinaa ahmi ja halusi vain tietää, mitä seuraavaksi. Hienosti jäsennelty & mahtavan rikasta kieltä!”

Niina Hakalahti, kirjailija

Yhteiskunnallisesti tärkeä kirja

”Oli kyllä mielenkiintoinen ja välillä hiuksiakin nostattava kurkistus sekä kiinalaiseen kulttuuriin että kahden kulttuurin välissä luovimiseen!
Pysähdyin myös pohtimaan, huomasinko, ymmärsinkö, toiminko oikein aikanaan omassa työssäni (koulussa). 
Kuinka usein todettiin vain, että kiinalainen yhteisö on omissa porukoissaan eikä siksi kotoudu niin hyvin. Mutta yritettiinkö jotain tehdä vai annettiinko vain olla? Kirjan voisi antaa maamme hallitukselle tämänpäiväisen julistuksen tukimateriaaliksi! 😉
Jennissä on sisua kuin pienessä kylässä! 💪🏼

Jaana Heporauta, rehtori, eläkkeellä

”Tämä on vaikuttava, traaginen ja toiveikas kirja.”


Tiina H. Airaksinen, Aasian tutkimuksen vanhempi yliopiston lehtori, Helsingin yliopisto 

Millainen lukukokemus kirja sinulle oli? Kommentoi!

Vaula ja Jenni pöydän ääressä, vilkuttavat
Vaula Norrena ja Jenni Chen-Ye käyvät läpi Littanan käsikirjoitusta


Kunnon vanhan ajan kertomakirjallisuutta!

Viime yönä luin sattumalta kirjaston kierrätyshyllystä poimimani Doris Lessingin autofiktiivisen sarjan ensimmäisen kirjan ’Parempien ihmisten lapsi’.

Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarja ilmestyi vuosina 1952-1969

Kuinka virkistävää pitkästä aikaa lukea kunnon vanhan ajan kertomakirjallisuutta, jossa kuvaillaan ihmissuhteita ja tapahtumia ilman mitään kirjallisia erikoistemppuja!

Selkeää, persoonallisuudet ja heidän luonteensa, haaveensa ja heikkoutensa paljastavaa, sen ajan siirtomaakulttuurin ja sen kyseenalaistamisen kiinnostavasti esiin tuovaa kerrontaa nuoresta naisesta Afrikassa 1930-luvun lopussa.

Kirjailija ajalta ennen televisiota


Lessing on kirjailija ajalta ennen televisiota, se näkyy hänen tyylissään.
Hän kuvailee ihmisiä, heidän ilmeitään, heidän ajatuksiaan ja tunnetilojaan tarkalla yksityiskohtaisuudella, ikään kuin maalaisi elävää elämää silmiemme eteen. Hän haluaa, että tiedämme perinpohjin, miltä kirjan henkilöistä tuntuu.

Esimerkiksi näin: ”Hyvää päivää, herra Maynard vastasi virallisesti; hänessä oli ärtymystä, jota mies osoittaa todetessaan naisen, jota ei pidä viehättävänä. Hän siirtyi kauemmaksi hymyillen kohteliaasti Marthalle….Mennessään hän ajatteli närkästyneenä: haluan saada kaiken … Ja sitten: Pitäisikö minun hoitaa vielä pain ja rippi-isänkin tehtävät?”
Eikö olekin jotenkin virkistävän vanhanaikaista?

Ja voi luoja tuota siirtomaameininkiä: alkuperäisväestön orjuuttamista ja sen sorrolta silmänsä sulkemista, rappeutuneen herraskaiselämän tosiasiallista henkistä ja materiaalistakin köyhyyttä, ahdasta konservatiivisuutta ja lukittuja sovinnaistapoja, jatkuvaa juopottelua ja jotenkin itsensä ulkopuolella elämistä, paitsi nuorten kohdalla, heistä osa sentään ihmettelee ja kyseenalaistaa asioita.

Erittäin mielenkiintoista ajan kuvaa 1930-50-lukujen siirtomaa-Afrikasta tämä viisiosainen, osin omaelämäkerrallinen Väkivallan lapset-sarja tarjoaa.
Meninkin heti lainaamaan kirjastosta sarjan loput osat: nyt on kivaa kesälukemista vähäksi aikaa!

On tuo Lessing vaan hyvä kirjailija, Nobelinsa ansainnut.

Ja varhainen feministi, kuinkas muuten.

#lessing #kierrätyskirja #lukuilo #vaulankirjasto