Kouluissa on alkanut viritä kiinnostusta Littanaa kohtaan.
Pääsin tapaamaan Vantaan Mikkolan yhtenäiskoulun opettajia, kun kouluvalmentaja @Mira Sten kutsui minut kertomaan Littanasta.
Sen perusteella, kuinka koukuttuneita aikuiset lukijat ovat olleet Littanan lapsen selvitytymistarinaan, voisin ennustaa, että myös nuoret tykkäisivät kirjasta.
Nuorillekin koukuttavaa
Ainakin olen koettanut kirjoittaa juuri nuoria puhuttelevan kirjan: sujuvan, helppolukuisen, lyhyitä lukuja, niin että tarina etenee ja pitää lukijan otteessaan.
Jos lukeminen on oppilaille epämieluista, voisi kokeilla luettaa yhden luvun kerrallaan, yhteen lukuun menee vain 10 minuuttia.
Littanassa on myös monia teemoja, joista herää varmasti keskustelua luokassa, esim:
– Miksi kielletyn lapsen piti olla poika Kiinassa?
– Miksi perheen piti muuttaa ulkomaille?
– Millainen vastuu tuli lapselle, kun hänen piti hoitaa aikuisten asioita Suomessa?
– Millaista on kasvaa perheessä, jossa aikuiset eivät osaa maan kieltä?
– Miksi maahanmuuttajalasta kiusattiin koulussa? Mitä tämä kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta?
– Miksi lapsen piti tehdä töitä vanhempien ravintolassa?
– Millaista on kasvaa vieraana vieraassa maassa?
Kun keskustelun virittäjänä käytetään toiselle lapselle ja nuorelle tapahtunutta tositarinaa, voivat oppilaat pohtia asioita turvallisen anonyymisti. Voimauttavaa vertaistukea saadaan kirjan sankarin selviytymisestä ja kasvamisesta menestyväksi aikuiseksi. Littanasta löytyy aineksia niin äidinkielen, ET:n, historian kuin yhteiskuntaopinkin tunneille.
Kirjailijan voi kutsua myös etävierailulle
Tein myös etävierailun Teamsissä Muhoksen ammatilliseen oppilaitokseen opettaja @Elina Alilan kutsumana.
Muhoksen nuoret kyselivät mm. tällaisia
– Kauanko kirjoitusprosessi vei aikaa?
– Monestiko luet omaa tekstiä, kun sitä kirjoitat?
– Miten päädyit kirjoittamaan tosi tarinan, mistä idea tuli?
– Mistä lähti into kirjallisuuteen/kirjoittamiseen?
– Onko kirjoittaminen vaikeaa?
– Miten kauan olet ollut kirjailija?
– Ansaitseeko kirjan kirjoittamisella rahaa?
Vastailin omaan, suorasukaiseen tapaani. Tällaisia opiskelijapalautteita etävierailusta sitten antoivat opettajalle:
”Kirjaesittely sai kirjan kuulostamaan kiinnostavalta ja voisin lukea sen”
”En ollut ajatellut sitä kuinka monesti kirjoittaja joutuu lukemaan kirjan”
”Vierailusta jäi hyvä fiilis”
”Olin yllättynyt, siitä miten kauan aikaa meni pelkästään alkuvalmisteluissa”
”Historiasta kiinnostuneena sai kiinni mitä kerrottiin esim. kiinalaisista elämäntavoista. Poikien rooli ja kuinka tyttöjen asemaa poljetaan alaspäin”
”Hyviä vinkkejä kirjan kirjoittamiseen”
”Vaula vaikuttaa hyvin positiiviselta ja energiseltä kertoessaan kirjastaan.”
Kiitokset siis @Mira Sten ja @Elina Alila, ihanaa, että Littanan tarina kiinnostaa koulumaailmassa!
Mieluusti otan vastaan lisääkin kutsuja, mua voi pyytää suoralla kontaktilla tai Lukukeskuksen kautta https://lukukeskus.fi
Hotkin tämän Tieto-Finlandia-voittajan hyvällä halulla, yhdellä istumalla. Jälkiä jättämättömän isoisoisän mysteeri oli tietysti lukijankin saatava selville, kaikkine sivuhenkilöiden sivupolkuineenkin. Innostustani lisäsi se, että kirja kertoo samoista köyhistä ja koleista vuosikymmenistä viime vuosisadan alkupuolella, joista omakin seuraava kirjani tulee kertomaan.
Antti Järven isoisoisä Antti Järvi lähti ensin vuosisadan alkupuolella tienaamaan ja seikkailuun Amerikan Yhdysvaltoihin. Minunkin isoäitini Emilia Hästbacka lähti. Kymmenisen vuotta myöhemmin isoisoisä palasi Suomeen – minunkin isoäitini palasi. Isoisoisä oli kova työmies, mutta väheksytty nuoren vaimonsa varakkaassa maanomistajaperheessä. Minunkin isäni lapsuudenperheessä oli tämäntapaista. 1920 – 30-lukujen valkoinen Suomi näki kommunistiuhkaa kaikissa työläisissä, yhteiskuntasuhteet eri luokkien välillä olivat kireät.
Tässä minun isäni (toinen oikealla) ja hänen sisaruksensa noin v. 1929
Lama-aika oli puutteellista, nälkäistä, työtä oli vaikea saada ja siitä maksettiin kovin vähän. Tämä oli omiaan kiristämään hyväosaisten ja vähempiosaisten välejä.
Hyväksikäyttöä ja huijaustakin ilmeni noina levottomina aikoina. Antti Järven isoisoisä menetti suurella vaivalla ja lainarahalla hankkimansa talon toisten vilunkipelin seurauksena Karjalassa – niin kävi myös minun isoisälleni Hannes Norrenalle Pohjanmaalla. Elämää suurempi epäreiluus oli omiaan katkeroittamaan rehellistä työmiestä.
Kovia ja sekavia aikoja
Perheisiin syntyi lapsia vuosittain ja niitä olisi pitänyt pystyä elättämään, vaikka oli lama, eikä monillekaan ollut tarjolla reilua, palkattua elinkeinoa. Kirja kuvaa tuota historiallista aikaa, puutetta ja pienuutta eleettömästi ja samalla kouriintuntuvan konkreettisesti.
Poliittinen sekavuus selostetaan niinikään ajan tapana: koko Eurooppa,Amerikka ja Venäjä kuohuivat. Sotiin vain jouduttiin, ensin ensimmäiseen maailmansotaan, sitten sisällissotaan ja sitten vielä sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan. Antti Järven aikuisiksi kasvaneet sotilaspojat tekivät sen mitä pyydettiin, isänmaan eteen, hyvillä mielin uhrautuen ja valittamatta. Mutta vanhemmat miehet, kuten Antti Järvi, epäilivät melskaamisen mielekkyyttä.
Isäni Yrjö Norrena sotilaana 1941
Kun sodan sorto ja jylinä lopulta vaimeni, ei Antti Järvi lähtenytkään Laatokan rannalta evakkoon sisä-Suomeen muun perheensä mukana. Mitä hän sinne toisten nurkkiin, aikuinen mies, kun oli vihdoin saanut uuden, hyvän talon rakennettua ja asemansa vakiinnutettua Jaakkiman kylällä. Hän jäi sinne elämään venäläisten kanssa. (Siis omalla tavallaan väärälle puolelle historiaa, kuten Sirpa Kähkönen romaanissaan 36 uurnaa kuvaa omia sukulaisiaan.)
Tätä ratkaisua pojanpojanpoika Antti Järvi joutuu 2020-luvulla pohtimaan ja kipuilemaan toden teolla. Hylkäsikö siis isoisoisä perheensä noin vain? Minkä ihmeen takia hän jäi vihollisen puolelle, kun sota loppui?
Vastauksen saatte, kun luette tämän kirjan, ja samalla saatte elävän katsauksen tavallisten ihmisten tavalliseen elämään Suomessa ja Karjalassa noin vuosikymmeninä. Suosittelen lämpimästi!
Vielä tuosta Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kampanjasta. Sehän siis kerta kaikkiaan pelasti esikoiskirjailijan ja myös Littana-kirjan.
Kun mikään media ei arvostellut kirjaa, tuntui kuin lehdistön mielestä tämä aihekaan ei ollut yhtään tärkeä. Että ei se mitään, vaikka maahanmuuttajalapset joutuvat aikuisten hommiin ja aikuisten vastuuseen Suomessa. Lapsitulkkaamaan ja lapsityöhön, mitäpä siitä. Eikä sekään mitään, jos lapsia kuritetaan kovaa tai kiusataan koulussa. Mitäpä siitäkään, kun kerran maahanmuuttajia ovat. Eikä mitään kiinnostavaa ole siinäkään, että suuressa ja merkittävässä maassa Kiinassa on tällainen työ-, hierarkia- ja sukupuolikulttuuri – mitäpä siitä, meidän ei tarvitse tietää.
Lue Naiselle Ammatti – kiertue 2023
Syvälliset keskustelut palkitsevat!
Oli minulle valtava onnenpotku päästä Lue Naiselle Ammatti -kirjailijaksi ja saada käydä kaikki ne erilaiset, intensiiviset keskustelut eri paikkakunnilla!
Sillä hätäiset kirjamessuesiintymiset eivät ole mitään sen rinnalla, että saa keskustella pitkään lukijoiden kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan, lukukokemuksiaan.
Turusta se alkoi 23.9. ja päättyi Raumalle 22.11.
Jaana Jokela esittelee Littana-kirjaa Turussa
Turussa oli brunssi koreana ravintola Suomalainen Pohjalla ja rouvat innokkaina keskustelemassa ja kyselemässä kielletyn lapsen ihmeellisestä elämäntarinasta ensin köyhällä Kiinan maaseudulla, sitten uudessa kotimaassa Suomessa.
Vaula Norrena ja Tapio Honkamaa
Mikkelissä päätoimittaja emeritus Tapio Honkamaa oli lukenut kirjan koirankorville moneen kertaan ja kävi tarkoin läpi Jennin tarinan eri kohdat. Yleisö herkesi puhumaan paljon Kiinasta, kun eivät olleet itse kirjaa vielä ehtineet lukea.
Ritva Viljanen, Jenni Ye, Vaula Norrena, Katariina Häkkä, Marianne Villa
Helsingissä saimme haastattelijaksemme Vantaan emerita-kaupunginjohtaja Ritva Viljasen, joka piti verrattoman katsauksen koko Suomeen maahanmuuton historiaan, tokihan hän sen hyvin tunsi entisenä sisäministeriön kansliapäällikkönä. Että todellakin vuonna 1990 Suomessa oli vain 21 000 vieraskielistä ja 100 000 maahanmuuttajan raja meni rikki vasta vuonna 2002!
Jenni Chen-Ye, Kristiina Blom ja Vaula Norrena Espoossa rautainen toimittaja Kristiina Blom otti muitta mutkitta esiin Jennin elämäntarinan kipeimmät kohdat. Jenni koetti vastailla rennosti ja suuremmin liikuttumatta. Mutta minulla vieressä oli välillä vähän vaikeaa.
Reetta Meriläinen, Vaula Norrena, Hotel Lapad ja sen johtaja Hrvoje Brbora
Dubrovnikissa oli järjestetty uskomattoman upea vastaanotto hotelli Lapadissa. Siellä kansainvälinen nuorten naisten joukko vaati kuumana saada Littanan mahdollisimman pian käännetyksi englanniksi. Nämä monikulttuuriset naiset olivat Meksikosta, Filippiineiltä, Ranskasta, Yhdysvalloista, Panamasta jne, mutta olivat jokainen kokeneet kahden tai useamman kulttuurin välissä kasvamisen vaikeudet. Heitä liikutti jo maahanmuuttajalapsena kasvaminen sinänsä, ilman mitään lapsityötä tai lapsitulkkaustakaan.
Ylh. Vaula Norrena, Pirkko-Liisa Hyttinen, Leila Kontkanen ja Kuopion Naisten Pankki, keskellä Kuopion tilaisuus, Leena Salmio ja Vaula Norrena
Miksi koulu ei huomannut?
Joensuussa ja Kuopiossa oli hirmu hienot haastattelut ja keskustelut yleisön kanssa, joista iso osa oli jo lukenut kirjan ja kommentoi ja kyseli intensiivisesti.
Varsinkin suomalaista koulua vastuutettiin ja ihmeteltiin, miksi siellä ei huomattu ja mitä pitäisi tehdä, että jatkossa lapsen oikeudet toteutuvat myös maahanmuuttajalapsille. Entiset opettajat ja rehtorit totesivat, että Jennin elämä ei ole yksittiästapaus, vaan valitettavasti koskee niin monia muitakin muualta tulleita.
Tuusulan signeerausjono, Ritva Ohmeroluoma ja Jenni Ye, ja Vaulaa naurattaa
Tuusulassa haastattelija Ritva Ohmeroluoma laittoi meidät taas tiukille, mistä mikäkin johtui Jennin elämässä. Miksi kielletyn lapsen tilanne oli niin surkea, miksi kiinalaiset vanhemmat omistivat lapsensa ja teettivät heillä paljon töitä, miksi maahanmuuttajalapsia kiusattiin, miten ihmeessä Jenni selviytyi täyspäiseksi aikuiseksi kaikissa noissa ristiriidoissa.
Hämeenlinnan tilaisuus Wetterhoffin talossa
Kahvia, laulua ja tunnelmaa
Hämeenlinnassa Lue Naiselle Ammatti pidettiin tunnelmallisessa Wetterhoffin talossa, pöytään oli leivottu jos vaikka mitä herkkua ja vielä saatiin tumman talvi-illan lämmöksi kuulla ihanan haikeita, kaihoisia bossa nova -sävelmiä upean laulajan Moonika Ilménin esittämänä. Anniina Iivosen johtama keskustelu oli läämin ja kulttuurienvälistä ymmärrystä lisäävä.
Osmi Kohonen Riihimäellä, yleisöä ja naistenpankkilaisia Raumalla
Riihimäellä ja Raumalla pääsimme kirjastoon ja saimme myös tavallisia kirjastokävijöitä yleisöön, se oli kivaa! Yleisöä, jolle koko Jennin tarina oli aivan uusi. Esityksen taustaksi laatimani kuvadiat veivät heidät suoraan paikan päälle Etelä-kiinaan sekä Jennin lapsuuteen Suomessa. Näin päästiin nopeasti kiinni Littanan tarinaan.
Erikseen on mainittava, että kaikissa Naisten Pankin tilaisuuksissa oli yleisössä myös miehiä, he kysyivät ja kommentoivat erityisesti kulttuurien rakenteellisia asioita Kiinasta ja Suomesta ja sanoivat lukeneensa kirjan yhtä lailla silmät pystyssä ahmien kuin naisetkin.
Ilman näitä Naisten Pankin tilaisuuksia olisin kirjan kirjoittajana suoraan sanoen ollut aika turhautunut tähän syksyyn.
Vaikka lehdissä oli muutama isokin juttu Jennistä, kirjani päähenkilöstä, ne oli kirjotettu ”erikoinen yksilötarina” -näkökulmasta. Eli siinä kaikki – keskustelua ei syntynyt maahanmuuttajalapsuudesta, ei lapsityöstä tai lapsitulkkauksesta, ei edes Kiinan kielletyistä lapsista. Ei ajankohtaisohjelmissa, ei radiossa, ei televisiossa, ei lehdissä.
Se harmittaa minua todella. Koska maahanmuuttajalapset ansaitsevat parempaa. Asiat eivät muutu sillä, että niistä vaietaan.
P.S. Erilliskiitos on annettava Verde-lehdelle, joka artikkelissaan 4.10.2023 käsitteli Littana-kirjan asioita yleisenä ongelmana yhteiskunnassa. Kiitos, toimittaja Leena Brandt!
Se taitaa olla elämän lapselle langettama kohtalo, että kun hänen äitinsä kuolee, lapsi alkaa tuntea pohjatonta syyllisyyttä.
Syyllisyyttä siitä kaikesta, mitä ei antanut äidilleen koskaan anteeksi. Siitä että kostoksi lapsuutena koetuista moniaista vääryyksistä jätti äitinsä vanhana yksin.
Siitä, että ei sittenkään yrittänyt päästä yli, antaa anteeksi ja koettaa luoda aitoa yhteyttä siihen, missä oli ollut joskus liiallista vallankäyttöä.
Ja nyt on auttamattomasti myöhäistä.
Kun lapsuuden paha äiti on kuollut, lapsesta tuleekin yhtäkkiä se, jonka olisi pitänyt osata olla aikuisempi, vaikka äiti ei sitä niin ollutkaan.
Rimpiläisten sukua
Vaikka äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi mitään, pahimpiakaan ilkeilyjään, lapselle tulee nyt ankara syyllisyys: olisi pitänyt, olisi pitänyt ymmärtää enemmän!
Voi miksi en voinut olla jalomielisempi silloin, kun äiti vielä eli!
Näistä tunteista ja syyllisyyksistä en ole minäkään päässyt eroon, vaikka äitini kuolemasta on jo kohta 10 vuotta.
Eikä minun äitini kuitenkaan ollut puoleksikaan niin ilkeä kuin Sirpa Kähkönen äiti, jonka elämää hän muistelee upeassa ja tätä minunkin syyllisyyttäni tunteikkaasti uudestaan ruokkivassa kaunokirjassaan 36 uurnaa.
Kun luen 36 uurnaa, muistelen kainuulaista sukuani, vertailen omia kainuulaisia äikkäpäitäni Kähkösen savolaisiin äikkäpäihin.
Melkeinpä arvelen, että Antti Tuurin Pohjanmaakin kalpenee näiden kainuulaisten ja savolaisten rinnalla.
Äitini Rimpiläisten suvussa nimittäin saatettiin mennä suutuspäissään vaikka hirteen, kun tilanteet äityivät oikein pahoiksi oman perhekunnan tai kyläläisten kanssa.
Tai lähdettiin intomielisinä kommunisteina hiihtämään salaa rajan yli Neuvostoliittoon, alettiin rajalla ryypätä ja laulaa Vapaata Venäjää venäjäksi, jäätiin kiinni rajavartiomiehille ja jouduttiin takaisin Kajaaniin, vankilaan useammaksi kuukaudeksi.
Huseerattiin vasemmalla kädellä menestyksekästä mustan pörssin kauppaa, piiloteltiin pontikkaa jne – mutta oikealla kädellä veisattiin virsiä, pidettiin pyhäkoulua ja siteerattiin viisaasti Raamattua kylänväen uskonnollisiin ja maallisiin ongelmiin.
On meillä entisillä maalaisilla kait kaikilla suvuissamme niin värikästä kuin mustaakin historiaa.
Surressaan sukulaistensa vajavaisiksi jääneitä, ankaria elämiä, Sirpa Kähkönen kuvittaa samalla meidän muidenkin sukujemme historiaa viimeisen sadan vuoden ajalta.
36 uurnaa lienee tämän syksyn ’se’ romaani, jonka useimmat haluavat lukea, miettiä ja sulkea sydämeensä. Niin minäkin.
Littana on ilmestynyt myös äänikirjana, upeasti näyttelijä Satu Paavolan lukemana.
Tässä ’teaseriksi’ teille kuitenkin pari otetta Vaulan itsensä lukemana ja vanhoilla Kiinanmatkakuvilla höystettyinä, muutama kuva Jennin kotialbumistakin.
Toivottavasti näillä pääsee tunnelmaan ja alkaa tehdä mieli lukea 😉 Vai joko olet lukenut Littanan? Mitä pidit? Kommentoi mieluusti!
Kirja on juuri äsken julkaistu ja se on jo löytänyt innokkaita lukijoita. Tällaisia kommentteja olen nähnyt eri some-kanavissa.
Selviytymistarina
”Aloin lukea kirjaa, ravisteleva elämäntarina joka on kirjoitettu koukuttavasti, mutta myös karun toteavasti. Jää miettimään, miten hirvittävä konsepti yhden lapsen politiikka on ollut. Kiinalaiset kulttuuriarvot tulevat vahvasti esiin ja lukiessa pohtii sukupuolirooleja ja -odotuksia. Jenni on uskomaton taistelija, jolla ei todellakaan ole ollut helpot lähtökohdat omaan elämään.”
– Olli Manninen, toimittaja
”Kirja on kyllä lukemisen arvoinen. Elävästi kirjoitettu ja juuri kun mietit jotain asiaa ja ajattelet että pitääpä googlettaa, niin seuraavalla sivulla on kattava tietolaatikko✅ kiitos Jenni kun jaoit tarinasi ja kiitos Vaula että kirjoitit sen 🌹🌹🌹”
”Hei, minun piti vain vilkaista Littanaa, kun kirjastosta varaamani kirja oli lukujonossa sitä edellä. Mutta kävi niin, etten voinut laskea kirjaa käsistäni, se vei heti mukanaan. Tarinaa ahmi ja halusi vain tietää, mitä seuraavaksi. Hienosti jäsennelty & mahtavan rikasta kieltä!”
– Niina Hakalahti, kirjailija
Yhteiskunnallisesti tärkeä kirja
”Oli kyllä mielenkiintoinen ja välillä hiuksiakin nostattava kurkistus sekä kiinalaiseen kulttuuriin että kahden kulttuurin välissä luovimiseen! Pysähdyin myös pohtimaan, huomasinko, ymmärsinkö, toiminko oikein aikanaan omassa työssäni (koulussa). Kuinka usein todettiin vain, että kiinalainen yhteisö on omissa porukoissaan eikä siksi kotoudu niin hyvin. Mutta yritettiinkö jotain tehdä vai annettiinko vain olla? Kirjan voisi antaa maamme hallitukselle tämänpäiväisen julistuksen tukimateriaaliksi! Jennissä on sisua kuin pienessä kylässä! ”
–Jaana Heporauta, rehtori, eläkkeellä
”Tämä on vaikuttava, traaginen ja toiveikas kirja.”
– Tiina H. Airaksinen, Aasian tutkimuksen vanhempi yliopiston lehtori, Helsingin yliopisto
Millainen lukukokemus kirja sinulle oli? Kommentoi!
Vaula Norrena ja Jenni Chen-Ye käyvät läpi Littanan käsikirjoitusta
Littana-kirjan kaikille avoin julkistus on ti 12.9.2023 klo 17.00-18.30 Tikkurilan kirjaston Lumme-salissa, Lummetie 4, 01300 Vantaa – Lämpimästi tervetuloa!
(Autolla saapujat: maksullisia parkkipaikkoja on kirjaston edessä sekä parkkihalleissa Lummekujalla (uloskäynti Kirjastopuistoon ja Tikkurilan torille) ja Ratatiellä (Dixi)
17.00 Tervetuloa!
17.10-17.45 Keskustelu Littana-kirjan teemoista: kielletyistä lapsista, maahanmuuttajalapsista, vaikeista tarinoista ja niiden kirjoittamisesta. Keskustelussa mukana mm. HS emerita-päätoimittaja, Naisten Pankin aktiivi Reetta Meriläinen, kirjan kirjoittaja Vaula Norrena, kirjan päähenkilö Jenni Chen-Ye sekä kirjan äänikirjaksi lukenut näyttelijä Satu Paavola. Taustalla kuvia Jennin lapsuusajan Kiinasta ja hänen elämästään.
Reetta Meriläinen, Satu Paavola, Vaula Norrena ja Jenni Chen-Ye
klo 17.45 – 18.00 Yleisön kommentteja
klo 18.00 – 18.30 Juttelua, kirjojen signeerausta (kirjoja saatavana julkkarihintaan)
klo 18.30 Mahdolliset jatkot
Tulkaa, tulkaa! Ja mieluusti kertokaa tulostanne tähän alle kommentilla – tai merkatkaa ”osallistun” Littana julkkarit -Facebook-tapahtumakutsuun, niin osaamme varautua!
Minut on valittu Littana-kirjan kanssa Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti-tapahtumien kirjailijaksi vuodeksi 2023. Olen valtavan onnellinen ja ylpeä saadessani kunnian tehdä yhteistyötä heidän kanssaan!
Kirjan päähenkilö Jenni Chen-Ye ja kirjailija Vaula Norrena
Ja kuinka sopiva ”Littana – kielletyn lapsen tarina” onkaan tähän kampanjaan!
Tositarina köyhään kiinalaiseen kylään kiellettynä lapsena syntyneestä tytöstä, josta maahanmuuttajalapsuuden, ahkeran kouluttautumisen ja perheen kovan yritteliäisyyden myötä kasvoi itsestäänkin pärjäävä yrittäjä vieraassa maassa, Suomessa. Uskon, että tämä tarina antaa omalta osaltaan lisävaloa siihen, millaisissa yhteiskunnallisissa oloissa monet kehitysmaiden naiset elävät ja kuinka tärkeää on tukea heidän kouluttautumistaan ja ammatin saamistaan. On se toki jännittävä ja liikuttava elämäntarina jo ilmankin tuota asiateemaa.
Vaula Norrena, Naisten Pankin Reetta Meriläinen ja Littana-kirjan päähenkilö Jenni Chen-Ye. Kuva: Nadia Farghaly
Koulu opetti arvostamaan kehitysmaatyötä
Minä olen oppinut arvostamaan kehitysmaatyötä jo pienestä pitäen suomalaisessa koulussa.
Kun olin oppikoulun ekaluokalla, meille annettiin koulussa Punaisia Sulkia myytäväksi Suomen Punaisen Ristin hyväksi. Kiersin silloin viikkokaupalla ovelta ovelle Kouvolan Pikku-Palomäellä ja myin 50 kpl kahden markan tai viiden markan arvoisia Punaisia Sulkia. Kun olin 11-vuotias, musiikinopettajamme järjesti meidät laulamaan Unicef-tiernapojissa. Kahtena jouluna keräsimme kymmenen kaivoa Afrikkaan, yhden kaivon hinta oli 300 silloista markkaa vuonna 1971.
Koulussa oli niinä vuosina milloin mitäkin hyväntekeväisyyskampanjaa, johon lapsetkin saivat osallistua. Siitä jäi mieleen, että tällainen kuuluu vastuullisen ihmisen elämään, niin olen aikuisenakin toiminut kuukausilahjoittajana eri järjestöille, aina nimenomaan kehitysmaiden tyttöjen hyväksi, heidän lukutaitoonsa ja koulunkäyntinsä tueksi. Nyt on sitten Naisten Pankin vuoro ja olen todella otettu, että saan olla mukana!
Tutustuin kirjani päähenkilöön Jenni Chen-Ye:hen Vantaan valtuustossa syksyllä 2017, kun hän tuli valituksi ensimmäiselle kaudelleen ja minä toiselleni kaupunginvaltuutettuna. Edustimme eri puolueita, niin emme kuitenkaan heti oppineet tuntemaan toisiamme paremmin.
Vaula ja Jenni kirjaa pohtimassa
Pikkuhiljaa panin merkille, kuinka Jenni puhui harvoin, mutta silloin kun puhui, hänellä oli aina jokin yllättävä, herättävä näkökulma asiaan. Ihastuin hänen uskallukseensa esittää ”tyhmiä” kysymyksiä.
Voisitko kirjoittaa lapsuuteni kirjaksi?
Kesällä 2021 Jenni pyysi minua tapaamiseen, jossa hänellä oli minulle tärkeä pyyntö. Voisinko kirjoittaa hänen lapsuustarinansa kirjaksi?
Vasta silloin sain tietää hänen erikoisesta historiastaan kiellettynä lapsena Kiinassa ja lapsitulkkina ja lapsityöntekijänä Suomessa. Kuulin myös hänen vaikeista perhesuhteistaan ja koetin tyynnytellä: kaikissa perheissähän se on hankalaa – kunnes oli myönnettävä, että ei, kaikissa perheissä ei sentään ole ihan noin vaikeaa.
Salaa mielessäni epäröin kirjan kirjoittamista ja vitkuttelin vastaustani Jennille pitkään.
Hänen tarinansa oli niin hurja, että suoraan sanoen mietin, osaisinko edes kirjoittaa siitä niin että kukaan uskoo. Halusin myös selvittää hänen elämäntarinaansa liittyviä laajempia yhteiskunnallisia taustoja. Koska täytyihän tuolle kaikelle olla jokin selitys, jotkin syyt, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat.
Luin hulluna kaikkea Kiinaan liittyvää
Aloin ahmia Kiinan historiaa ja kulttuuria, tietoa yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista, tietoa kiinalaisesta tapakulttuurista ja arvojärjestelmästä sekä myös faktoja suomalaisesta maahanmuuttopolitiikasta 1990-luvulla.
Kiinan lähihistoriaaKiina-romaanejaEnemmän kuin puoli taivastaKiinalainen kulttuuri
Minulla oli pieniä kokemusetujakin tuossa selvitystyössä. Olin nimittäin reppureissannut Kiinassa yksin 1990-luvun alussa (joka oli Jennin varhaislapsuusaikaa Qingtianissa) ja nähnyt omin silmin sen ajan eteläkiinalaisten kylien vaatimattoman elämän ja suoranaisen köyhyydenkin.
Satuin myös tuntemaan suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa sekä kuntapoliitikkona että oman perheeni kautta, sillä mieheni oli tullut Egyptistä Suomeen 1989 ja kaksikulttuuriset lapseni olivat käyneet koulunsa ns. maahanmuuttajakouluissa Vantaalla.
Pikkuhiljaa minulle selvisi, että vaikka Jennin elämänhistoria sai minut haukkomaan henkeäni, se ei lopulta ollut ihan hirveän epätavallinen kiinalaisen maahanmuuttajalapsen tarina, lukuun ottamatta tuota kielletyn lapsen osuutta.
Miksi tästä ei puhuta?
Miksi tästä ei puhuta? ihmettelin. Miksi ei ole julkista keskustelua maahanmuuttajalasten tulkkaus- ja asioidenhoitovastuista perheissä, joissa vanhemmat eivät osaa kohdemaan kieltä? Miksi maahanmuuttajalapsiin kohdistuvaa koulukiusaamista ei huomata tai oteta tosissaan? Miksi monien vanhempien kotoutuminen ja kielen oppiminen jää kesken?
Tartuin työhön ja aloin haastatella Jenniä. Joistakin asioista hänen oli vaikea puhua. Kesti monta kuukautta, ennen kuin hän pystyi kertomaan syntymänimensä Pingpingin ja mitä kaikkea siitä seurasi. Kesti pitkään, ennen kuin hän avautui kunnolla vaikeista perhesuhteistaan.
Tulkkaus- ja ravintolatyö oli hänellä ollut lapsuudesta asti jatkuvaa ja jokapäiväistä, päätin valita muutamat kiinnostavat esimerkkitarinat kertomaan siitä.
Jennin lapsuudenperhe ei ollut alkuun ollenkaan innostunut siitä, että tämä kirja kirjoitetaan. Heille haluan sanoa yhä uudestaan: te olette suuria selviytyjäsankareita, joita tulee kunnioittaa ja arvostaa suuresti. Teidän tarinanne on myös hurja sankaritarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Teidän tarinanne on yhteiskunnallisesti tärkeä.
Lisää ymmärrystä
Toivon, että tämä kirja lisää kulttuurien välistä ymmärrystä. Toivon, että sen myötä maahanmuuttajalasten ja -aikuisten tilannetta ymmärretään paremmin ja heitä osataan tukea tarpeen mukaan. Toivon, että kirja on myös antoisa lukea.
Vaula kertoo, miten Jennin tarina alkuun hämmensi häntä.
P.S. Littana on jo kirjakaupoissa. Sitä saa myös netistä, mm. Teoksen verkkokaupasta Littanaa saa jo elävänä ja e-kirjana. Äänikirja ilmestyy syyskuun lopussa 2023. https://verkkokauppa.teos.fi/sivu/tuote/littana/4842576
Viime yönä luin sattumalta kirjaston kierrätyshyllystä poimimani Doris Lessingin autofiktiivisen sarjan ensimmäisen kirjan ’Parempien ihmisten lapsi’.
Doris Lessingin Väkivallan lapset -sarja ilmestyi vuosina 1952-1969
Kuinka virkistävää pitkästä aikaa lukea kunnon vanhan ajan kertomakirjallisuutta, jossa kuvaillaan ihmissuhteita ja tapahtumia ilman mitään kirjallisia erikoistemppuja!
Selkeää, persoonallisuudet ja heidän luonteensa, haaveensa ja heikkoutensa paljastavaa, sen ajan siirtomaakulttuurin ja sen kyseenalaistamisen kiinnostavasti esiin tuovaa kerrontaa nuoresta naisesta Afrikassa 1930-luvun lopussa.
Kirjailija ajalta ennen televisiota
Lessing on kirjailija ajalta ennen televisiota, se näkyy hänen tyylissään. Hän kuvailee ihmisiä, heidän ilmeitään, heidän ajatuksiaan ja tunnetilojaan tarkalla yksityiskohtaisuudella, ikään kuin maalaisi elävää elämää silmiemme eteen. Hän haluaa, että tiedämme perinpohjin, miltä kirjan henkilöistä tuntuu.
Esimerkiksi näin: ”Hyvää päivää, herra Maynard vastasi virallisesti; hänessä oli ärtymystä, jota mies osoittaa todetessaan naisen, jota ei pidä viehättävänä. Hän siirtyi kauemmaksi hymyillen kohteliaasti Marthalle….Mennessään hän ajatteli närkästyneenä: haluan saada kaiken … Ja sitten: Pitäisikö minun hoitaa vielä pain ja rippi-isänkin tehtävät?” Eikö olekin jotenkin virkistävän vanhanaikaista?
Ja voi luoja tuota siirtomaameininkiä: alkuperäisväestön orjuuttamista ja sen sorrolta silmänsä sulkemista, rappeutuneen herraskaiselämän tosiasiallista henkistä ja materiaalistakin köyhyyttä, ahdasta konservatiivisuutta ja lukittuja sovinnaistapoja, jatkuvaa juopottelua ja jotenkin itsensä ulkopuolella elämistä, paitsi nuorten kohdalla, heistä osa sentään ihmettelee ja kyseenalaistaa asioita.
Erittäin mielenkiintoista ajan kuvaa 1930-50-lukujen siirtomaa-Afrikasta tämä viisiosainen, osin omaelämäkerrallinen Väkivallan lapset-sarja tarjoaa. Meninkin heti lainaamaan kirjastosta sarjan loput osat: nyt on kivaa kesälukemista vähäksi aikaa!
On tuo Lessing vaan hyvä kirjailija, Nobelinsa ansainnut.
