Minne katosi Antti Järvi?



Hotkin tämän Tieto-Finlandia-voittajan hyvällä halulla, yhdellä istumalla. 
Jälkiä jättämättömän isoisoisän mysteeri oli tietysti lukijankin saatava selville, kaikkine sivuhenkilöiden sivupolkuineenkin.
Innostustani lisäsi se, että kirja kertoo samoista köyhistä ja koleista vuosikymmenistä viime vuosisadan alkupuolella, joista omakin seuraava kirjani tulee kertomaan.



Antti Järven isoisoisä Antti Järvi lähti ensin vuosisadan alkupuolella tienaamaan ja seikkailuun Amerikan Yhdysvaltoihin. Minunkin isoäitini Emilia Hästbacka lähti.
Kymmenisen vuotta myöhemmin isoisoisä palasi Suomeen – minunkin isoäitini palasi.
Isoisoisä oli kova työmies, mutta väheksytty nuoren vaimonsa varakkaassa maanomistajaperheessä.
Minunkin isäni lapsuudenperheessä oli tämäntapaista.
1920 – 30-lukujen valkoinen Suomi näki kommunistiuhkaa kaikissa työläisissä, yhteiskuntasuhteet eri luokkien välillä olivat kireät. 

Tässä minun isäni (toinen oikealla) ja hänen sisaruksensa noin v. 1929

Lama-aika oli puutteellista, nälkäistä, työtä oli vaikea saada ja siitä maksettiin kovin vähän. Tämä oli omiaan kiristämään hyväosaisten ja vähempiosaisten välejä.

Hyväksikäyttöä ja huijaustakin ilmeni noina levottomina aikoina.
Antti Järven isoisoisä menetti suurella vaivalla ja lainarahalla hankkimansa talon toisten vilunkipelin seurauksena Karjalassa – niin kävi myös minun isoisälleni Hannes Norrenalle Pohjanmaalla.
Elämää suurempi epäreiluus oli omiaan katkeroittamaan rehellistä työmiestä.

Kovia ja sekavia aikoja


Perheisiin syntyi lapsia vuosittain ja niitä olisi pitänyt pystyä elättämään, vaikka oli lama, eikä monillekaan ollut tarjolla reilua, palkattua elinkeinoa.
Kirja kuvaa tuota historiallista aikaa, puutetta ja pienuutta eleettömästi ja samalla kouriintuntuvan konkreettisesti.

Poliittinen sekavuus selostetaan niinikään ajan tapana:
koko Eurooppa, Amerikka ja Venäjä kuohuivat. Sotiin vain jouduttiin, ensin ensimmäiseen maailmansotaan, sitten sisällissotaan ja sitten vielä sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan.
Antti Järven aikuisiksi kasvaneet sotilaspojat tekivät sen mitä pyydettiin, isänmaan eteen, hyvillä mielin uhrautuen ja valittamatta.
Mutta vanhemmat miehet, kuten Antti Järvi, epäilivät melskaamisen mielekkyyttä.

Isäni Yrjö Norrena sotilaana 1941

Kun sodan sorto ja jylinä lopulta vaimeni, ei Antti Järvi lähtenytkään Laatokan rannalta evakkoon sisä-Suomeen muun perheensä mukana.
Mitä hän sinne toisten nurkkiin, aikuinen mies, kun oli vihdoin saanut uuden, hyvän talon rakennettua ja asemansa vakiinnutettua Jaakkiman kylällä. 
Hän jäi sinne elämään venäläisten kanssa.
(Siis omalla tavallaan väärälle puolelle historiaa, kuten Sirpa Kähkönen romaanissaan 36 uurnaa kuvaa omia sukulaisiaan.)

Tätä ratkaisua pojanpojanpoika Antti Järvi joutuu
2020-luvulla pohtimaan ja kipuilemaan toden teolla.
Hylkäsikö siis isoisoisä perheensä noin vain?
Minkä ihmeen takia hän jäi vihollisen puolelle, kun sota loppui?

Vastauksen saatte, kun luette tämän kirjan, ja samalla saatte elävän katsauksen tavallisten ihmisten tavalliseen elämään Suomessa ja Karjalassa noin vuosikymmeninä. Suosittelen lämpimästi! 

#anttijärvi #sota #karjala #historia



Sirpa Kähkösen 36 uurnaa

Se taitaa olla elämän lapselle langettama kohtalo, että kun hänen äitinsä kuolee, lapsi alkaa tuntea pohjatonta syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kaikesta, mitä ei antanut äidilleen koskaan anteeksi. Siitä että kostoksi lapsuutena koetuista moniaista vääryyksistä jätti äitinsä vanhana yksin.

Siitä, että ei sittenkään yrittänyt päästä yli, antaa anteeksi ja koettaa luoda aitoa yhteyttä siihen, missä oli ollut joskus liiallista vallankäyttöä.

Ja nyt on auttamattomasti myöhäistä.

Kun lapsuuden paha äiti on kuollut, lapsesta tuleekin yhtäkkiä se, jonka olisi pitänyt osata olla aikuisempi, vaikka äiti ei sitä niin ollutkaan.

Rimpiläisten sukua

Vaikka äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi mitään, pahimpiakaan ilkeilyjään, lapselle tulee nyt ankara syyllisyys: olisi pitänyt, olisi pitänyt ymmärtää enemmän!

Voi miksi en voinut olla jalomielisempi silloin, kun äiti vielä eli!

Näistä tunteista ja syyllisyyksistä en ole minäkään päässyt eroon, vaikka äitini kuolemasta on jo kohta 10 vuotta.

Eikä minun äitini kuitenkaan ollut puoleksikaan niin ilkeä kuin Sirpa Kähkönen äiti, jonka elämää hän muistelee upeassa ja tätä minunkin syyllisyyttäni tunteikkaasti uudestaan ruokkivassa kaunokirjassaan 36 uurnaa.

Kun luen 36 uurnaa, muistelen kainuulaista sukuani, vertailen omia kainuulaisia äikkäpäitäni Kähkösen savolaisiin äikkäpäihin.

Melkeinpä arvelen, että Antti Tuurin Pohjanmaakin kalpenee näiden kainuulaisten ja savolaisten rinnalla.


Äitini Rimpiläisten suvussa nimittäin saatettiin mennä suutuspäissään vaikka hirteen, kun tilanteet äityivät oikein pahoiksi oman perhekunnan tai kyläläisten kanssa.

Tai lähdettiin intomielisinä kommunisteina hiihtämään salaa rajan yli Neuvostoliittoon, alettiin rajalla ryypätä ja laulaa Vapaata Venäjää venäjäksi, jäätiin kiinni rajavartiomiehille ja jouduttiin takaisin Kajaaniin, vankilaan useammaksi kuukaudeksi.

Huseerattiin vasemmalla kädellä menestyksekästä mustan pörssin kauppaa, piiloteltiin pontikkaa jne – mutta oikealla kädellä veisattiin virsiä, pidettiin pyhäkoulua ja siteerattiin viisaasti Raamattua kylänväen uskonnollisiin ja maallisiin ongelmiin.

On meillä entisillä maalaisilla kait kaikilla suvuissamme niin värikästä kuin mustaakin historiaa.

Surressaan sukulaistensa vajavaisiksi jääneitä, ankaria elämiä, Sirpa Kähkönen kuvittaa samalla meidän muidenkin sukujemme historiaa viimeisen sadan vuoden ajalta.

36 uurnaa lienee tämän syksyn ’se’ romaani, jonka useimmat haluavat lukea, miettiä ja sulkea sydämeensä. Niin minäkin.

Kiitos tästä kirjasta!

#sirpakähkönen#36uurnaa#suvunhistoria#äiti#lapsensyyllisyys

P.S. Valokuvissa ei ole Sirpan, vaan minun edesmenneen äitini Anja Rimpiläisen sukua.