Sirpa Kähkösen 36 uurnaa

Se taitaa olla elämän lapselle langettama kohtalo, että kun hänen äitinsä kuolee, lapsi alkaa tuntea pohjatonta syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kaikesta, mitä ei antanut äidilleen koskaan anteeksi. Siitä että kostoksi lapsuutena koetuista moniaista vääryyksistä jätti äitinsä vanhana yksin.

Siitä, että ei sittenkään yrittänyt päästä yli, antaa anteeksi ja koettaa luoda aitoa yhteyttä siihen, missä oli ollut joskus liiallista vallankäyttöä.

Ja nyt on auttamattomasti myöhäistä.

Kun lapsuuden paha äiti on kuollut, lapsesta tuleekin yhtäkkiä se, jonka olisi pitänyt osata olla aikuisempi, vaikka äiti ei sitä niin ollutkaan.

Rimpiläisten sukua

Vaikka äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi mitään, pahimpiakaan ilkeilyjään, lapselle tulee nyt ankara syyllisyys: olisi pitänyt, olisi pitänyt ymmärtää enemmän!

Voi miksi en voinut olla jalomielisempi silloin, kun äiti vielä eli!

Näistä tunteista ja syyllisyyksistä en ole minäkään päässyt eroon, vaikka äitini kuolemasta on jo kohta 10 vuotta.

Eikä minun äitini kuitenkaan ollut puoleksikaan niin ilkeä kuin Sirpa Kähkönen äiti, jonka elämää hän muistelee upeassa ja tätä minunkin syyllisyyttäni tunteikkaasti uudestaan ruokkivassa kaunokirjassaan 36 uurnaa.

Kun luen 36 uurnaa, muistelen kainuulaista sukuani, vertailen omia kainuulaisia äikkäpäitäni Kähkösen savolaisiin äikkäpäihin.

Melkeinpä arvelen, että Antti Tuurin Pohjanmaakin kalpenee näiden kainuulaisten ja savolaisten rinnalla.


Äitini Rimpiläisten suvussa nimittäin saatettiin mennä suutuspäissään vaikka hirteen, kun tilanteet äityivät oikein pahoiksi oman perhekunnan tai kyläläisten kanssa.

Tai lähdettiin intomielisinä kommunisteina hiihtämään salaa rajan yli Neuvostoliittoon, alettiin rajalla ryypätä ja laulaa Vapaata Venäjää venäjäksi, jäätiin kiinni rajavartiomiehille ja jouduttiin takaisin Kajaaniin, vankilaan useammaksi kuukaudeksi.

Huseerattiin vasemmalla kädellä menestyksekästä mustan pörssin kauppaa, piiloteltiin pontikkaa jne – mutta oikealla kädellä veisattiin virsiä, pidettiin pyhäkoulua ja siteerattiin viisaasti Raamattua kylänväen uskonnollisiin ja maallisiin ongelmiin.

On meillä entisillä maalaisilla kait kaikilla suvuissamme niin värikästä kuin mustaakin historiaa.

Surressaan sukulaistensa vajavaisiksi jääneitä, ankaria elämiä, Sirpa Kähkönen kuvittaa samalla meidän muidenkin sukujemme historiaa viimeisen sadan vuoden ajalta.

36 uurnaa lienee tämän syksyn ’se’ romaani, jonka useimmat haluavat lukea, miettiä ja sulkea sydämeensä. Niin minäkin.

Kiitos tästä kirjasta!

#sirpakähkönen#36uurnaa#suvunhistoria#äiti#lapsensyyllisyys

P.S. Valokuvissa ei ole Sirpan, vaan minun edesmenneen äitini Anja Rimpiläisen sukua.

Tekijä: Vaula N

kirjailija, semiootikko, kuntapoliitikko, maailman kummastelija, matkustelija, puutarhanhoitaja, pienen metsän omistaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *